Hiihtoretket lasten kanssa talvella ovat todennäköisesti asioita, jotka muistan vielä vanhainkotivaiheessa, jos ylipäätään mitään muistan. Se nyt vaan on mahtavaa, kun koko sakin kanssa käytiin pikkupikkusuksilla Kukaksella tai jätkän kanssa hiihdettiin halki Norjan tuntureiden. Näissä mennään helposti välineasioihin ja sille ei oikein voi mitään. Ahkio tai pyöräkärry suksilla on talvella ulkoilmailevalle perheelle aika must, mikäli haluaa ottaa tosissaan ilon irti mahdollisuuksista. Ahkion etuna ovat erityisesti sen umpihankiominaisuudet, jos haluaa poiketa valmiilta urilta sivuun. Varsinainen hiihtovaelluskaan ei ole vaippaikäisenkään kanssa mahdottomuus. Kokemuksemme mukaan tällöin voi kuljetuskapasiteetin lisäämiseksi laittaa kaksikin ahkiota peräkkäin, sillä se ei ole nousukarvoilla edetessä ongelma. Suurin ongelma lapsiahkioreissuilla oli yleensä se, että lapsi nukkuu ahkiossa oikein hyvin ja on energiaa täynnä illalla ja yöllä, kun taas vanhemmilla tilanne on hieman päinvastoin. Kaamosaikaan tai pelkkään avotunturiin ei pikkulapsen kanssa kannata suunnata hiihtovaellukselle, silloin kylmyys ja lumen kantamattomuus voivat mennä äärimmäisyyksiin ja pimeyskin tuo lisää haasteita.
Vauvaiän jälkeen ahkiokyyti ei enää välttämättä houkuttele. Tuossa vaiheessa suksilla varustettu pyöräkärry, “hiihtokärry”, oli valmiilla laduilla aivan erinomainen kapistus. Lapset viihtyivät siinä yllättävänkin hyvin, kun saa olla kunnollisessa istuma-asennossa verrattuna ahkioon. Kun juniori ei jaksa enää/välillä hiihtää, tulee vetoon tai istuu hetken kärryssä. Ja ainakin meillä kärryssä nähtiin kaikenlaisia trapetsitaiteiluita jalaksilla ja kärryn päällä, jolloin aika ei käynyt pitkäksi. Kärry liukuu myös sen verran hyvin, että edes kaksi lasta kärryssä ja yksi köydessä (kärryn perässä) ei ole ylettömän tukalaa. Lapsen hiihtoa avittamaan meillä oli myös vesihiihto-tyyppinen vetosysteemi eli toinen pää kiinni veturissa (esim. ahkion vetovyössä) ja toisessa narun päässä putki, josta vedettävä saattoi kaksin käsin pitää kiinni. Jos hiihto välillä alkoi väsyttämään, tällä tavalla saattoi mennä pitkiäkin pätkiä, jonka jälkeen uudestaan “minä itse”-hiihtoa tai sitten kärryyn.
Meillä suksiharrasteet menivät siinä järjestyksessä, että ensin murtsikkaa ja sitten laskettelukouluun. Molemmat tukivat toisiaan eli suksilla liikkumistausta näkyi kyllä rinteessä. Saattoi keskittyä siihen, miten lasketaan alamäkeä eikä siihen, miten suksilla pysytään pystyssä. Toisaalta murtsikkalatujen isotkaan mäet eivät tuntuneet kummemmilta laskettelurinteiden jälkeen. Mikä sitten suosikkilajiksi jää, riippunee monesta tekijästä, mutta toisin kuin olettaisi, ainakaan meillä ei kenenkään lapsen kohdalla kiinnostus murtsikkahiihtoon hävinnyt laskettelunkaan jälkeen.
Oikeat omin jaloin tehdyt hiihtovaellukset meillä aloitettiin 6 vuoden iässä, mutta sopiva ikä riippuu etenkin lapsen motivaatiosta sekä hiihtotaidoista- ja kunnosta. Kunnon on oltava sellainen, että 10-15 km hiihtolenkkejä voi tehdä päivästä toiseen ja rehellisyyden nimissä sanottava, että meillä lasten kanssa on hiihdetty pienestä pitäen aika paljon eli 6 vuoden ikä lienee noin minimiä (no norjalaiset tietysti erikseen). Hiihtovaelluksella on toisaalta koko päivä aikaa eli mitään hikihiihtoa ei tarvitse eikä pidäkään tehdä. Reppua ei kannata kuormituksen ja hikisen selän välttämiseksi lapselle sälyttää. Eikä kyllä aikuisellekaan ellei ole pakko esim. vuoristo-olosuhteiden vuoksi. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi ahkion kanssa hiihtävillä on reppu selässä, kun hikisen selän välttäminen viimeiseen asti on yksi perusperiaate (ainakin itsellä) talvireissuissa.
Vaikka olisi autiotupareissu, on aina on oltava teltta tai muu majoite mukana siten, että jos ei pääsekään perille illaksi, voi rauhassa jäädä telttaan yöksi (turvallisuusasioista enemmän Tunturiturvallisuus-osiossa). Taukoja riittävän usein, illan ratoksi lukemista, korttipelejä, jälkiruokaa (letunpaisto on oma ohjelmanumeronsa)...Lapsen varusteiden on oltava samaa tasoa on kuin aikuisenkin eli esimerkiksi takissa on oltava hyvä huppu, käsissä kunnolliset rukkaset, alimpana kerroksena villakerrasto, tauolla päälle lämmin taukotakki ja yöllä yksi tai useampi makuupussi (päällekkäin). Lapsillekin löytyy makuupusseja, joskin aikuisen makuupussia voi "lyhentää" irtohihnalla. Tauolla tuulipussilla saa hyvin tuulensuojaa ja toki se on tärkeä turvallisuusvarustekin.
Hiihtovaelluksilla korostuu vanhemman oma kokemus eli lasten kanssa ei ole syytä lähteä opettelemaan etenkään avotunturissa toimintaa, vaan siihen on oltava vanhemmilla riittävä kokemus, jotta asiat sujuvat jouheasti ja päähuomion voi kiinnittää lapsesta huolehtimiseen. Ja paras aika aloittaa hiihtovaellus on pääsiäisen nurkilla tai jälkeen, kun päivällä on valoa, lämpöä ja hanki vielä kantaa. Meillä ensimmäinen hiihtovaellus suuntautui Hetta-Pallas-reitille, mikä on maisemallisesti ja tupien välimatkojen osalta sopiva kohde ja reitiltä pääsee tarvittaessa useammalta kohtaa "ihmisten ilmoille", jos tulee tarve. Kokemus oli kaikille sen verran positiivinen, että seuraavaksi keväänä käytiin katsomassa Haltin huippua ja palatessa metsähallituksen mies halusi välttämättä ottaa kuvan, kun oli vähemmän tavanomainen näky, kuulemma. Ja vähitellen siirryttiin Ruotsin ja Norjan suuntaan teltan ollessa aina ainakin varalta mukana. Lopputulos on ollut se, esikoinen on innokkuudessaan yhtä friikki kuin isänsä, mutta parikymppisenä kokemusta kertynyt enemmän kuin useimmilla talvivaelluksen harrastajilla koko elämänsä aikana.
Vauvaiän jälkeen ahkiokyyti ei enää välttämättä houkuttele. Tuossa vaiheessa suksilla varustettu pyöräkärry, “hiihtokärry”, oli valmiilla laduilla aivan erinomainen kapistus. Lapset viihtyivät siinä yllättävänkin hyvin, kun saa olla kunnollisessa istuma-asennossa verrattuna ahkioon. Kun juniori ei jaksa enää/välillä hiihtää, tulee vetoon tai istuu hetken kärryssä. Ja ainakin meillä kärryssä nähtiin kaikenlaisia trapetsitaiteiluita jalaksilla ja kärryn päällä, jolloin aika ei käynyt pitkäksi. Kärry liukuu myös sen verran hyvin, että edes kaksi lasta kärryssä ja yksi köydessä (kärryn perässä) ei ole ylettömän tukalaa. Lapsen hiihtoa avittamaan meillä oli myös vesihiihto-tyyppinen vetosysteemi eli toinen pää kiinni veturissa (esim. ahkion vetovyössä) ja toisessa narun päässä putki, josta vedettävä saattoi kaksin käsin pitää kiinni. Jos hiihto välillä alkoi väsyttämään, tällä tavalla saattoi mennä pitkiäkin pätkiä, jonka jälkeen uudestaan “minä itse”-hiihtoa tai sitten kärryyn.
Meillä suksiharrasteet menivät siinä järjestyksessä, että ensin murtsikkaa ja sitten laskettelukouluun. Molemmat tukivat toisiaan eli suksilla liikkumistausta näkyi kyllä rinteessä. Saattoi keskittyä siihen, miten lasketaan alamäkeä eikä siihen, miten suksilla pysytään pystyssä. Toisaalta murtsikkalatujen isotkaan mäet eivät tuntuneet kummemmilta laskettelurinteiden jälkeen. Mikä sitten suosikkilajiksi jää, riippunee monesta tekijästä, mutta toisin kuin olettaisi, ainakaan meillä ei kenenkään lapsen kohdalla kiinnostus murtsikkahiihtoon hävinnyt laskettelunkaan jälkeen.
Oikeat omin jaloin tehdyt hiihtovaellukset meillä aloitettiin 6 vuoden iässä, mutta sopiva ikä riippuu etenkin lapsen motivaatiosta sekä hiihtotaidoista- ja kunnosta. Kunnon on oltava sellainen, että 10-15 km hiihtolenkkejä voi tehdä päivästä toiseen ja rehellisyyden nimissä sanottava, että meillä lasten kanssa on hiihdetty pienestä pitäen aika paljon eli 6 vuoden ikä lienee noin minimiä (no norjalaiset tietysti erikseen). Hiihtovaelluksella on toisaalta koko päivä aikaa eli mitään hikihiihtoa ei tarvitse eikä pidäkään tehdä. Reppua ei kannata kuormituksen ja hikisen selän välttämiseksi lapselle sälyttää. Eikä kyllä aikuisellekaan ellei ole pakko esim. vuoristo-olosuhteiden vuoksi. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi ahkion kanssa hiihtävillä on reppu selässä, kun hikisen selän välttäminen viimeiseen asti on yksi perusperiaate (ainakin itsellä) talvireissuissa.
Vaikka olisi autiotupareissu, on aina on oltava teltta tai muu majoite mukana siten, että jos ei pääsekään perille illaksi, voi rauhassa jäädä telttaan yöksi (turvallisuusasioista enemmän Tunturiturvallisuus-osiossa). Taukoja riittävän usein, illan ratoksi lukemista, korttipelejä, jälkiruokaa (letunpaisto on oma ohjelmanumeronsa)...Lapsen varusteiden on oltava samaa tasoa on kuin aikuisenkin eli esimerkiksi takissa on oltava hyvä huppu, käsissä kunnolliset rukkaset, alimpana kerroksena villakerrasto, tauolla päälle lämmin taukotakki ja yöllä yksi tai useampi makuupussi (päällekkäin). Lapsillekin löytyy makuupusseja, joskin aikuisen makuupussia voi "lyhentää" irtohihnalla. Tauolla tuulipussilla saa hyvin tuulensuojaa ja toki se on tärkeä turvallisuusvarustekin.
Hiihtovaelluksilla korostuu vanhemman oma kokemus eli lasten kanssa ei ole syytä lähteä opettelemaan etenkään avotunturissa toimintaa, vaan siihen on oltava vanhemmilla riittävä kokemus, jotta asiat sujuvat jouheasti ja päähuomion voi kiinnittää lapsesta huolehtimiseen. Ja paras aika aloittaa hiihtovaellus on pääsiäisen nurkilla tai jälkeen, kun päivällä on valoa, lämpöä ja hanki vielä kantaa. Meillä ensimmäinen hiihtovaellus suuntautui Hetta-Pallas-reitille, mikä on maisemallisesti ja tupien välimatkojen osalta sopiva kohde ja reitiltä pääsee tarvittaessa useammalta kohtaa "ihmisten ilmoille", jos tulee tarve. Kokemus oli kaikille sen verran positiivinen, että seuraavaksi keväänä käytiin katsomassa Haltin huippua ja palatessa metsähallituksen mies halusi välttämättä ottaa kuvan, kun oli vähemmän tavanomainen näky, kuulemma. Ja vähitellen siirryttiin Ruotsin ja Norjan suuntaan teltan ollessa aina ainakin varalta mukana. Lopputulos on ollut se, esikoinen on innokkuudessaan yhtä friikki kuin isänsä, mutta parikymppisenä kokemusta kertynyt enemmän kuin useimmilla talvivaelluksen harrastajilla koko elämänsä aikana.