Napakettu-mökin historia
”Livet er best over tregrensa” -Elämä on parasta puurajan yläpuolella. Tämä viisaus jäi mieleen Norjassa asuessamme ja olemme sen usein ja säännöllisesti todeksi havainneet. Mitä lähempänä vuoria tai tuntureita, sitä parempi. Lomareissut kesällä ja talvella ovat säännöllisesti suuntautuneet Skandinavian ja Keski-Euroopan tuntureille ja vuorille ja lapsetkin ovat pienestä pitäen (alle 1 kk, mahdollinen rikos lienee jo vanhentunut…) tottuneet kiveen, lumeen ja hienoihin maisemiin. Niinpä kun taannoin rakensimme Koskikara-mökin Äkäslompolon Peltotievaan, mieleen jäi kytemään, josko joskus pääsisi vielä lähemmäs tunturia siten, että ovelta voisi suoraan lähteä nousemaan mäkeä ylös tunturiin. Tahkokurun suunnalta alas kylään laskiessa on tullut kuikuiltua Kutsintien suuntaan, jotta tuossa olevat mökit (mökit? Ovat oikeastaan melkoisia kelolinnoja) ovat kyllä ihan mukavalla paikalla. Sitten keväällä -16 sattui silmiin tontin myynti-ilmoitus Kutsintieltä. Ei ollut halpa ei (meidän mittapuulla), mutta lyhyen pohdinnan jälkeen ostimme tontin pyydetyllä hinnalla. Emmekä edes käyneet katsomassa ennen ostoa. Internetistä ostaminenhan pelkän netti-ilmoituksen perusteella on nykyään kyllä ihan normaalia, mutta ehkei kuitenkaan kiinteistöille. No emme ole katuneet.
Rakentaminen voi olla välillä aika puuduttavaa, jopa niin puuduttavaa, että ainakin fiksummilla saattaa käydä mielessä, mitä järkeä tässä hartiapankkitouhuilussa on. En ole (Kalle siis) varma, onko tuollaiset ajatukset ehtineet päähäni asti juuri milloinkaan. Jos ovat päätyneet, lyhyt muistini on kyllä vaimentanut negatiivisimmat ajatukset. Niinpä sitten 2018 löysimme taas itsemme rakennustyömaan keskeltä. Aluksi moottorisahariehuntaa ja sitten kaivinkoneen kanssa treffit heti ensimmäisenä lomapäivänä, mutta päivä olisi voinut sujua paremminkin: ei kulunut kauaakaan, kun kauha alkoi kolista - eikä kolinan aiheuttaja ollut kivi vaan kallio. Kaivuri käänsi, väänsi ja ähki, mutta suomalainen peruskallio on tunnetusti kovaa ja niin tälläkin kertaa. Pitkällisen dynamiittimiehen ja rammerkoneen metsästyksen ja odotuksen jälkeen rammerkone vihdoin tuli ja kallio mureni vain hieman nopeammin kuin rammerkoneen piikki - tai ainakin siltä se tuntui. Parin viikon odotteluaikana pyöräily Vilhon kanssa pitkin ja poikin seutua vuorotteli raudoitusten teon, peukalon pyörittämisen ja hammasten kiristelyn kanssa. Onneksi koko kesän oli hienot säät ja järven vesi niin lämmintä, että vilukissakin tarkeni. Ja toisin kuin Koskikaran rakentamisessa, meillä oli nyt käytettävissä vankka asumus heti työmaalla kelohonkarakennuksen muodossa, tontilla entuudestaas sijainnut rakennus on arvatenkin erähenkisen visionäärin toteuttama.
Jos joku (esim. allekirjoittanut) olettaa, että näin pieni rinne ei suuresti vaadi maansiirtoa niin väärin meni. Melkoinen määrä vanhaa kaivosmursketta Hannukaisista tuli ennen kuin pohja perustuksille oli kunnossa. Poppis ja Lotte olivat apuna perustusten teossa, onneksi, koska hirsipaketin toimitusaika läheni uhkaavasti. Kun vihdoin valut oli tehty ja Vilhon kanssa sokkelin reunalla syötiin sushia, alkoi tuntua siltä, että tämäkin rakennus vielä nousee. Kohta tulikin sitten jo Aihkitalon lasti ja miehet. Hirsirunko alkoi rakentua ja me häivyttiin muun perheen kanssa Norjaan vuorille. Ennen lomien loppumista rakentui vielä autokatos vaarin (81 v) avustamana. Alkuhankaluuksista huolimatta kesä oli mennyt hyvin, kun kahdeksan viikon jälkeen pakkasi työkalut ja palasi etelään vakitöihin.
Nyt oli ollut jo useampi talvi aikaa rakennella huonekaluja ja kunnianhimon taso kalustuksen suhteen oli noussut sitten Koskikara-mökin: ei yhtään lastulevyä tähän torppaan. Periaate edellytti käytännössä keittiökalusteidenkin tekemistä. Toivottavasti peiliovet pysyvät kasassa, koska niiden(kin) kanssa ährätessä meni eräskin tovi. No tuolit ostettiin ja sohvat, myönnettävä on, että emme tarkastaneet sohvien rakenteita, josko joku olisi kätkenyt sinne lastulevyä…
Kesä -19 koitti ja paljon työtä oli tiedossa. Ensin helatorstain nurkilla muurari-Timon ja vaarin kanssa muutaman päivän reissu pohjoiseen, tuloksena piippu, takka ja harkkoseinät. Oma tulos jäi heikoksi, koko reissu meni kuumeessa. Juhannuksena takaisin, Vilho (16 v) lähti heti mukaan ja muu perhe tuli parin viikon päästä. Kaikki olivat tiiviisti mukana tekemisessä. Vilholle lankesi jo oikeita kirvesmiehen töitä, terassit runkoineen, ovien ja ikkunoiden vuorilaudoitus, ovi- ja ikkunalistoitukset ovat pääosin Vilhon jäljiltä. Saila (14 v) piti joukot ruuassa, maalasi sisällä ja ulkona, ruuvasi terassilaudat, siivosi … Silja (11 v) erikoistui puukuitueristeisiin: tilaus mittoineen ”sisään” ja hetken päästä mittojen mukainen levy ilmestyi Heinille yläpohjaan asetettavaksi. Poppis poikkesi myös välillä jelppimässä, samoin vaari, mutta kesän jälkeen ei vaan tullut ihan valmiiksi taaskaan. Listoitukset, kalusteasennukset, pintakäsittelyt… Syksyllä muutama pidennytty viikonloppureissu sekä koulujen lomaviikko. Meidän teinit eivät päätyneet Wieniin kaupunkilomalle tai Mallorcan rannoille, vaan Lappiin työleirille. Mutta yllättävänkin hyvässä hengessä homma eteni ja alkoi kalkkiviivat häämöttää. Kattoturva-asennuksetkin päätökseen viimeisenä päivänä ennen ensilunta. Käyttöönottotarkastus saatiin tehtyä marraskuun lopulla (jälleen) jouheasti, kiitos ja kumarrus Kolarin rakennustarkastukselle!
Ekologisuus? Maalämpö oli itsestäänselvyys, rakennustapa ja -materiaalit valittu siinä hengessä, että kestäisi mahdollisimman pitkään. Perustukset teräsbetonia, eristeet joko finnfoamia tai puukuitueristettä, hirsi 240mm massiivihirttä. Pintakäsittely hieman arvelutti ja lopputulos ei rautavihtrillillä ollut ihan täydellinen, mutta luonto korjaa sävyerot jossain vaiheessa. Perustusmuotteihin käytettiin suurehkolta osin jo kertaalleen käytettyä puutavaraa ja muotit jatkoivat matkaan tori.fi/annetaan-osaston siivittämänä seuraavalle työmaalle. Rakentamisesta syntynyt tolkuton määrä muovi- ja paperijätettä vietiin kierrätykseen, samoin osa puusta. Ylijäämäpuut lähtivät verstaskäyttöön ym. ja loput mihinkään kelpaamattomat hukkapuut pätkittiin polttopuiksi. Huonekalut ovat pääosin keskisuomalaista koivua ja muutenkin materiaalit pitkälti suomalaisia.
Napakettu-nimi? Kauan pähkittiin, mikä olisi mökin nimi. Loppusuoralla oli joitakin nimiä ja Napakettu-nimeä pyöriteltiin, kun lokakuussa -19 olimme jälleen syömässä työmaalla mökin terassilla. Joku jo ilmaisi, että napakettu ei sovi mökin nimeksi, mutta siinä samassa joku toinen ihmetteli, mikäs tuolla liikkuu. Liikkuja oli sukulainen eli kettu, jolkotteli tietä pitkin mökin editse ja päättelimme, että tämä oli lähes vedenpitävä osoitus siitä, että Napakettu on juurikin oikea nimi. Naali elelee yksin tai pareittain puurajan yläpuolella ja sopii täydellisesti introvertin perheemme mökin nimeksi. Että olemmeko nähneet? Heini näki Huippuvuorilla, kun ei ollut teltassa jumissa kuten minä. No, lapsuudessa näin Norjassa auton ikkunasta otuksen, jonka olimme tunnistavinamme naaliksi.
Lopuksi Kesängin nousua vauhdittamaan pari lainausta:
Matkailija, joka suksilla hiihtäen kerrankin on tunturilla käynyt, on yhä uudelleen valmis todistamaan tunturiretkensä suuresta antoisuudesta.” (Tunturihiihto-kirjanen vuodelta 1936)
Tunturinnousukaan oikein hoidetuilla suksilla ei ole ylivoimaisen vaikeaa. Tunturinlasku korvaa moninkertaisesti nousun vaivat. Elinvoimaiselle liikuntaihmiselle se antaa suoranaisia hurmioelämyksiä, jotka eivät hevin hänen mielestään unohdu.” (Tunturihiihto-kirjanen vuodelta 1936)
”Yllästunturin useamman sadan metrin korkeuserot tarjoavat yllin kyllin mahdollisuuksia jännittävään syöksyyn ja pujotteluun taitavammillekin suksenhallitsijoille. Sikäläiset kilometrien mittaiset nousu- ja laskureitit kysyvät voimia ja neuvokkuutta – parempaa maastoa kehon monipuoliseen kouluttamiseen ja riemukkaaseen ajanvietteeseen ei varmaankaan kaipaa.” (H. Roivainen, Länsi-Lapin opas, 1957)
Rakentaminen voi olla välillä aika puuduttavaa, jopa niin puuduttavaa, että ainakin fiksummilla saattaa käydä mielessä, mitä järkeä tässä hartiapankkitouhuilussa on. En ole (Kalle siis) varma, onko tuollaiset ajatukset ehtineet päähäni asti juuri milloinkaan. Jos ovat päätyneet, lyhyt muistini on kyllä vaimentanut negatiivisimmat ajatukset. Niinpä sitten 2018 löysimme taas itsemme rakennustyömaan keskeltä. Aluksi moottorisahariehuntaa ja sitten kaivinkoneen kanssa treffit heti ensimmäisenä lomapäivänä, mutta päivä olisi voinut sujua paremminkin: ei kulunut kauaakaan, kun kauha alkoi kolista - eikä kolinan aiheuttaja ollut kivi vaan kallio. Kaivuri käänsi, väänsi ja ähki, mutta suomalainen peruskallio on tunnetusti kovaa ja niin tälläkin kertaa. Pitkällisen dynamiittimiehen ja rammerkoneen metsästyksen ja odotuksen jälkeen rammerkone vihdoin tuli ja kallio mureni vain hieman nopeammin kuin rammerkoneen piikki - tai ainakin siltä se tuntui. Parin viikon odotteluaikana pyöräily Vilhon kanssa pitkin ja poikin seutua vuorotteli raudoitusten teon, peukalon pyörittämisen ja hammasten kiristelyn kanssa. Onneksi koko kesän oli hienot säät ja järven vesi niin lämmintä, että vilukissakin tarkeni. Ja toisin kuin Koskikaran rakentamisessa, meillä oli nyt käytettävissä vankka asumus heti työmaalla kelohonkarakennuksen muodossa, tontilla entuudestaas sijainnut rakennus on arvatenkin erähenkisen visionäärin toteuttama.
Jos joku (esim. allekirjoittanut) olettaa, että näin pieni rinne ei suuresti vaadi maansiirtoa niin väärin meni. Melkoinen määrä vanhaa kaivosmursketta Hannukaisista tuli ennen kuin pohja perustuksille oli kunnossa. Poppis ja Lotte olivat apuna perustusten teossa, onneksi, koska hirsipaketin toimitusaika läheni uhkaavasti. Kun vihdoin valut oli tehty ja Vilhon kanssa sokkelin reunalla syötiin sushia, alkoi tuntua siltä, että tämäkin rakennus vielä nousee. Kohta tulikin sitten jo Aihkitalon lasti ja miehet. Hirsirunko alkoi rakentua ja me häivyttiin muun perheen kanssa Norjaan vuorille. Ennen lomien loppumista rakentui vielä autokatos vaarin (81 v) avustamana. Alkuhankaluuksista huolimatta kesä oli mennyt hyvin, kun kahdeksan viikon jälkeen pakkasi työkalut ja palasi etelään vakitöihin.
Nyt oli ollut jo useampi talvi aikaa rakennella huonekaluja ja kunnianhimon taso kalustuksen suhteen oli noussut sitten Koskikara-mökin: ei yhtään lastulevyä tähän torppaan. Periaate edellytti käytännössä keittiökalusteidenkin tekemistä. Toivottavasti peiliovet pysyvät kasassa, koska niiden(kin) kanssa ährätessä meni eräskin tovi. No tuolit ostettiin ja sohvat, myönnettävä on, että emme tarkastaneet sohvien rakenteita, josko joku olisi kätkenyt sinne lastulevyä…
Kesä -19 koitti ja paljon työtä oli tiedossa. Ensin helatorstain nurkilla muurari-Timon ja vaarin kanssa muutaman päivän reissu pohjoiseen, tuloksena piippu, takka ja harkkoseinät. Oma tulos jäi heikoksi, koko reissu meni kuumeessa. Juhannuksena takaisin, Vilho (16 v) lähti heti mukaan ja muu perhe tuli parin viikon päästä. Kaikki olivat tiiviisti mukana tekemisessä. Vilholle lankesi jo oikeita kirvesmiehen töitä, terassit runkoineen, ovien ja ikkunoiden vuorilaudoitus, ovi- ja ikkunalistoitukset ovat pääosin Vilhon jäljiltä. Saila (14 v) piti joukot ruuassa, maalasi sisällä ja ulkona, ruuvasi terassilaudat, siivosi … Silja (11 v) erikoistui puukuitueristeisiin: tilaus mittoineen ”sisään” ja hetken päästä mittojen mukainen levy ilmestyi Heinille yläpohjaan asetettavaksi. Poppis poikkesi myös välillä jelppimässä, samoin vaari, mutta kesän jälkeen ei vaan tullut ihan valmiiksi taaskaan. Listoitukset, kalusteasennukset, pintakäsittelyt… Syksyllä muutama pidennytty viikonloppureissu sekä koulujen lomaviikko. Meidän teinit eivät päätyneet Wieniin kaupunkilomalle tai Mallorcan rannoille, vaan Lappiin työleirille. Mutta yllättävänkin hyvässä hengessä homma eteni ja alkoi kalkkiviivat häämöttää. Kattoturva-asennuksetkin päätökseen viimeisenä päivänä ennen ensilunta. Käyttöönottotarkastus saatiin tehtyä marraskuun lopulla (jälleen) jouheasti, kiitos ja kumarrus Kolarin rakennustarkastukselle!
Ekologisuus? Maalämpö oli itsestäänselvyys, rakennustapa ja -materiaalit valittu siinä hengessä, että kestäisi mahdollisimman pitkään. Perustukset teräsbetonia, eristeet joko finnfoamia tai puukuitueristettä, hirsi 240mm massiivihirttä. Pintakäsittely hieman arvelutti ja lopputulos ei rautavihtrillillä ollut ihan täydellinen, mutta luonto korjaa sävyerot jossain vaiheessa. Perustusmuotteihin käytettiin suurehkolta osin jo kertaalleen käytettyä puutavaraa ja muotit jatkoivat matkaan tori.fi/annetaan-osaston siivittämänä seuraavalle työmaalle. Rakentamisesta syntynyt tolkuton määrä muovi- ja paperijätettä vietiin kierrätykseen, samoin osa puusta. Ylijäämäpuut lähtivät verstaskäyttöön ym. ja loput mihinkään kelpaamattomat hukkapuut pätkittiin polttopuiksi. Huonekalut ovat pääosin keskisuomalaista koivua ja muutenkin materiaalit pitkälti suomalaisia.
Napakettu-nimi? Kauan pähkittiin, mikä olisi mökin nimi. Loppusuoralla oli joitakin nimiä ja Napakettu-nimeä pyöriteltiin, kun lokakuussa -19 olimme jälleen syömässä työmaalla mökin terassilla. Joku jo ilmaisi, että napakettu ei sovi mökin nimeksi, mutta siinä samassa joku toinen ihmetteli, mikäs tuolla liikkuu. Liikkuja oli sukulainen eli kettu, jolkotteli tietä pitkin mökin editse ja päättelimme, että tämä oli lähes vedenpitävä osoitus siitä, että Napakettu on juurikin oikea nimi. Naali elelee yksin tai pareittain puurajan yläpuolella ja sopii täydellisesti introvertin perheemme mökin nimeksi. Että olemmeko nähneet? Heini näki Huippuvuorilla, kun ei ollut teltassa jumissa kuten minä. No, lapsuudessa näin Norjassa auton ikkunasta otuksen, jonka olimme tunnistavinamme naaliksi.
Lopuksi Kesängin nousua vauhdittamaan pari lainausta:
Matkailija, joka suksilla hiihtäen kerrankin on tunturilla käynyt, on yhä uudelleen valmis todistamaan tunturiretkensä suuresta antoisuudesta.” (Tunturihiihto-kirjanen vuodelta 1936)
Tunturinnousukaan oikein hoidetuilla suksilla ei ole ylivoimaisen vaikeaa. Tunturinlasku korvaa moninkertaisesti nousun vaivat. Elinvoimaiselle liikuntaihmiselle se antaa suoranaisia hurmioelämyksiä, jotka eivät hevin hänen mielestään unohdu.” (Tunturihiihto-kirjanen vuodelta 1936)
”Yllästunturin useamman sadan metrin korkeuserot tarjoavat yllin kyllin mahdollisuuksia jännittävään syöksyyn ja pujotteluun taitavammillekin suksenhallitsijoille. Sikäläiset kilometrien mittaiset nousu- ja laskureitit kysyvät voimia ja neuvokkuutta – parempaa maastoa kehon monipuoliseen kouluttamiseen ja riemukkaaseen ajanvietteeseen ei varmaankaan kaipaa.” (H. Roivainen, Länsi-Lapin opas, 1957)
