Vauvan kanssa kesäretket telttayöpymisineen voi aloittaa jo muutaman viikon iässä. Kantoliinan ja väljän kuoritakin suojassa ei haittaa huonompikaan keli. Vauvan kanssa retkeily on loppujen lopuksi aika helppoa, äidinmaidossa tai vauvan valmisruuissa ei ole säilyvyysongelmia ja edellinen on heti saatavilla. Maisema vaihtuu jotakuinkin sitä tahtia, mitä vaihtuisi ilman vauvaakin. Vauvan vaatimat varustukset ja vaatteet eivät vie kovin paljon tilaa, joskin käytetyt vaipat lisäävät vähän painoa. Syöttö- ja vaippaoperaatiota ei tehdä kaikkein tuulisimmalla paikalla, mutta yleensä aina joku kiven- tai kallionsyrjä löytyy avomaastossakin. Puhtaanapitopuoli onnistuu jouheasti kosteuspyyhkeillä.
Teltassa nukkumiseen liittyvä suurin haaste oli yleensä seonnut vuorokausirytmi ja yletön pyöriskely pitkin telttaa varsinkin, jos juniori oli päivällä nukkunut pitkästi. Vauvaikäiselle on ollut myynnissä eräänlaisia “telttapinnasänkyjä” ilman pinnoja ja tällainen rajaa pyöriskelymahdollisuuksia. Ilman tällaista kannattaa varautua sopivien barrikadien rakenteluun, jotta taapero pysyisi suurin piirtein aloillaan.
Hieman vanhempana voi retkeillä kantorepun suojissa ja toki välillä kävellä ihan omin jaloinkin. Sääsuojaus on tärkeää, auringonpaisteelta suojaa esim. leveälierinen niskanpeittävä (kalastajamallinen) hattu, sateelta repun “katos” ja sadesuoja eikä harsostakaan ole valo- ja/tai hyttyssuojana haittaa. Reppua hankkiessa on hyvä kiinnittää huomiota paitsi lapselle sopivaan kokoon, “tavaratiloihin” ja sääsuojaukseen myös kannettavuuteen. Aikanaan meillä oli sekä Bergansin että MacPacin reput, joista jälkimmäinen poikkesi monesta muusta rakenteeltaan ja miellytti siksi, että lapsi ja sitä myöten painopiste oli lähellä kantajaa. Mikäli kantorepussa ei ole “jalustimia”, on kenkien tarpeen olla sellaiset, jotka pysyvät jalassa myös jalkojen roikkuessa ilmassa ellei kurahousujen kumilenkki pidä kenkiä omistajallaan. Lapsen on syytä tulla repusta välillä tallustelemaan, jotta paikat vertyvät ja mielenkiinto säilyy. Maisemat, jotka ovat vaikuttavia aikuiselle, ovat usein sitä myös lapselle. Lisäksi lapsi löytää polun varresta monenlaista ihmeteltävää, jota aikuinen ei edes huomaa. Mutkikkaat ja kapuiluakin vaativat polut ovat paljon mielenkiintoisempia kuin tiet tai tasaiset ja leveät ulkoilureitit.
Pikkulastenkin kanssa voi tehdä ihan reipashenkisiä retkiä. Vuorilla ja avotuntureilla on etuna paitsi maisemat (tai riippuu mistä pitää) myös hyttysten vähyys. Kyllä jo 3-vuotias osaa Norjan maisemia arvostaa ja Alppien etuna on monipuolisempi otusvalikoima, eläimet kun lapsille ovat useimmiten kiinnostavia. Äkäslompolossakin pääsee usein näkemään kesällä poroja läheltäkin ja talvella taasen kuukkelit tulevat syömään kädestä. Useamman yön telttareissut ainakin useamman lapsen kanssa voivat pikkulapsi-iässä olla vanhemmille hieman haastavampia, mutta ei suinkaan mahdottomia. Rutiinien ja vanhempien varustuksen minimoinnin on oltava kohdallaan, koska lapsille on oltava varavaatteita ym. Meillä eräs mieleenpainuva kesäreissu oli Jotunheimenille, yksi oli vielä kantorepussa ja kaksi tallusti omin jaloin. Kantoreppulaisella oli vielä vaipat, joten kantamusten paino vain lisääntyi reissun edetessä. Toisella vanhemmista oli ylipakattu lapsenkantoreppu ja toisella 5 hengen teltta- ja ruokailuvermeet ym ja koska kesäisessä Jotunheimenissa pitää varautua myös lumeen (jota nytkin hieman tuli vaakasuunnassa), repuissa riitti kannettavaa. Toisaalta pikkulasten vaatekerrat eivät suuresti vie tilaa ja repun painaessa saattoi lohduttautua sillä, että mieluummin Jotunheimenilla kuin neljän seinän sisällä.
Lapsille ei meillä sälytetty kannettavaa ennen kuin ikää oli reilummin ja silloinkin varsin säästeliäästi, jotta tunnelma ei latistu kantamuksen painon tai hikisen selän vuoksi. Parempi oli, että lapsi jaksaa ja ennen kaikkea viitsii kävellä pidemmälti ja hoitakoon vanhemmat kantamispuolen, kun kerran retkelle ovat tuoneetkin. Välillä retkeiltiin ystäväperheen kanssa ja tällöin hyväksi havaittu tapa oli antaa lapsille kartta ja kompassi, osoittaa suunta kehottaen samalla pysymään polulla ja antaa junioriryhmän painella edellä. Keskenään mennessä henki oli normaaliakin parempi ja tahti vastaavasti myös. Vanhemmat tulivat sitten perästä omiaan puhellen.
Kesä on otollista aikaa pyöräretkille ja pyöräkärry on suositeltava. Aivan erityisen suositeltava on kärry, jota kesällä voi vetää pyörällä ja talvella vaihtaa pyörien tilalle sukset ja vetää kärryä laduilla. Chariot Cougar 2 (tämä ei ole maksettu mainos) oli aikanaan parhaita hankintoja ikinä ja todellinen mahdollistaja. Kärryyn sai lasten lisäksi jonkin verran tavaraa ja kärryn työntötangossa roikkuva potta saattoi herättää hilpeyttä, mutta oli nopeasti saatavilla. Lähes perinteeksi muodostui Ahvenanmaalle suuntautunut pyöräretki telttoineen siten, että auto jätettiin Kustavin kirkolle ja siitä suunnattiin pääsaarelle saarilta toiselle lauttaillen. Lauttamatkat ja kyläkauppojen jätskihetket toivat vaihtelua ja Bomarsund, Kasteholma ja Pommern olivat aina yhtä kiinnostavia. Ja vakiopysähdys oli myös Kastelholman tuntumassa oleva leipomo, joka myi erinomaista mustaa leipää. Ahvenanmaan (etenkin muualla kuin pääsaarella) etuina ovat paitsi lyhyet etäisyydet, meri ja moninaiset nähtävyydet niin myös liikenne eli autoilijat ovat tottuneet pyöräilijöihin eikä tarvitse pelätä maanteiden kuninkaita ja lasten hengen puolesta siinä määrin kuin mantereella. Pyöräkärrystä seuraava askel ennen “minä-ajan-itse"-vaihetta oli peräpyörä eli aikuisen pyörän perään kytketty yksipyöräinen kapine, joka parhaimmillaan antoi boostia myös aikuisen ajoon.
Teltassa nukkumiseen liittyvä suurin haaste oli yleensä seonnut vuorokausirytmi ja yletön pyöriskely pitkin telttaa varsinkin, jos juniori oli päivällä nukkunut pitkästi. Vauvaikäiselle on ollut myynnissä eräänlaisia “telttapinnasänkyjä” ilman pinnoja ja tällainen rajaa pyöriskelymahdollisuuksia. Ilman tällaista kannattaa varautua sopivien barrikadien rakenteluun, jotta taapero pysyisi suurin piirtein aloillaan.
Hieman vanhempana voi retkeillä kantorepun suojissa ja toki välillä kävellä ihan omin jaloinkin. Sääsuojaus on tärkeää, auringonpaisteelta suojaa esim. leveälierinen niskanpeittävä (kalastajamallinen) hattu, sateelta repun “katos” ja sadesuoja eikä harsostakaan ole valo- ja/tai hyttyssuojana haittaa. Reppua hankkiessa on hyvä kiinnittää huomiota paitsi lapselle sopivaan kokoon, “tavaratiloihin” ja sääsuojaukseen myös kannettavuuteen. Aikanaan meillä oli sekä Bergansin että MacPacin reput, joista jälkimmäinen poikkesi monesta muusta rakenteeltaan ja miellytti siksi, että lapsi ja sitä myöten painopiste oli lähellä kantajaa. Mikäli kantorepussa ei ole “jalustimia”, on kenkien tarpeen olla sellaiset, jotka pysyvät jalassa myös jalkojen roikkuessa ilmassa ellei kurahousujen kumilenkki pidä kenkiä omistajallaan. Lapsen on syytä tulla repusta välillä tallustelemaan, jotta paikat vertyvät ja mielenkiinto säilyy. Maisemat, jotka ovat vaikuttavia aikuiselle, ovat usein sitä myös lapselle. Lisäksi lapsi löytää polun varresta monenlaista ihmeteltävää, jota aikuinen ei edes huomaa. Mutkikkaat ja kapuiluakin vaativat polut ovat paljon mielenkiintoisempia kuin tiet tai tasaiset ja leveät ulkoilureitit.
Pikkulastenkin kanssa voi tehdä ihan reipashenkisiä retkiä. Vuorilla ja avotuntureilla on etuna paitsi maisemat (tai riippuu mistä pitää) myös hyttysten vähyys. Kyllä jo 3-vuotias osaa Norjan maisemia arvostaa ja Alppien etuna on monipuolisempi otusvalikoima, eläimet kun lapsille ovat useimmiten kiinnostavia. Äkäslompolossakin pääsee usein näkemään kesällä poroja läheltäkin ja talvella taasen kuukkelit tulevat syömään kädestä. Useamman yön telttareissut ainakin useamman lapsen kanssa voivat pikkulapsi-iässä olla vanhemmille hieman haastavampia, mutta ei suinkaan mahdottomia. Rutiinien ja vanhempien varustuksen minimoinnin on oltava kohdallaan, koska lapsille on oltava varavaatteita ym. Meillä eräs mieleenpainuva kesäreissu oli Jotunheimenille, yksi oli vielä kantorepussa ja kaksi tallusti omin jaloin. Kantoreppulaisella oli vielä vaipat, joten kantamusten paino vain lisääntyi reissun edetessä. Toisella vanhemmista oli ylipakattu lapsenkantoreppu ja toisella 5 hengen teltta- ja ruokailuvermeet ym ja koska kesäisessä Jotunheimenissa pitää varautua myös lumeen (jota nytkin hieman tuli vaakasuunnassa), repuissa riitti kannettavaa. Toisaalta pikkulasten vaatekerrat eivät suuresti vie tilaa ja repun painaessa saattoi lohduttautua sillä, että mieluummin Jotunheimenilla kuin neljän seinän sisällä.
Lapsille ei meillä sälytetty kannettavaa ennen kuin ikää oli reilummin ja silloinkin varsin säästeliäästi, jotta tunnelma ei latistu kantamuksen painon tai hikisen selän vuoksi. Parempi oli, että lapsi jaksaa ja ennen kaikkea viitsii kävellä pidemmälti ja hoitakoon vanhemmat kantamispuolen, kun kerran retkelle ovat tuoneetkin. Välillä retkeiltiin ystäväperheen kanssa ja tällöin hyväksi havaittu tapa oli antaa lapsille kartta ja kompassi, osoittaa suunta kehottaen samalla pysymään polulla ja antaa junioriryhmän painella edellä. Keskenään mennessä henki oli normaaliakin parempi ja tahti vastaavasti myös. Vanhemmat tulivat sitten perästä omiaan puhellen.
Kesä on otollista aikaa pyöräretkille ja pyöräkärry on suositeltava. Aivan erityisen suositeltava on kärry, jota kesällä voi vetää pyörällä ja talvella vaihtaa pyörien tilalle sukset ja vetää kärryä laduilla. Chariot Cougar 2 (tämä ei ole maksettu mainos) oli aikanaan parhaita hankintoja ikinä ja todellinen mahdollistaja. Kärryyn sai lasten lisäksi jonkin verran tavaraa ja kärryn työntötangossa roikkuva potta saattoi herättää hilpeyttä, mutta oli nopeasti saatavilla. Lähes perinteeksi muodostui Ahvenanmaalle suuntautunut pyöräretki telttoineen siten, että auto jätettiin Kustavin kirkolle ja siitä suunnattiin pääsaarelle saarilta toiselle lauttaillen. Lauttamatkat ja kyläkauppojen jätskihetket toivat vaihtelua ja Bomarsund, Kasteholma ja Pommern olivat aina yhtä kiinnostavia. Ja vakiopysähdys oli myös Kastelholman tuntumassa oleva leipomo, joka myi erinomaista mustaa leipää. Ahvenanmaan (etenkin muualla kuin pääsaarella) etuina ovat paitsi lyhyet etäisyydet, meri ja moninaiset nähtävyydet niin myös liikenne eli autoilijat ovat tottuneet pyöräilijöihin eikä tarvitse pelätä maanteiden kuninkaita ja lasten hengen puolesta siinä määrin kuin mantereella. Pyöräkärrystä seuraava askel ennen “minä-ajan-itse"-vaihetta oli peräpyörä eli aikuisen pyörän perään kytketty yksipyöräinen kapine, joka parhaimmillaan antoi boostia myös aikuisen ajoon.
|
|